En ole köysiharrastaja enkä ole köysittelijä. Köysien materiaaleista tiedän sen verran, että ainakin puuvillaisia köysiä on olemassa, ja jotkut köydet keitetään kattilassa ennen käyttöä. Sitoja on se henkilö, joka sitoo, ja sidottava on se henkilö, joka sidotaan. Niin ja onhan ne köydet myös kalliita, sen tiedän; saisin maantiepyörääni uudet kiekot laatuköysien hinnalla. Toisin sanoen en siis ole ollut shibarin eli japanilaisen köysisidonnan kanssa juurikaan missään tekemisissä. Menin silti köysibileisiin.
12. maaliskuuta Club X:llä Helsingissä oli Shibari Ropeplayn järjestämä tapahtuma Shibari Spring Party. Esiintyjinä olivat Leather Sam Finland & Vilma Vallaton ja Saara Kantanen & Nea. En juurikaan tiennyt, mitä odottaa tapahtumalta. Sosiaalisessa mediassa näkemäni kuvat ihmisistä riippumassa köysistä olivat päällimmäisenä mielessäni. Olisiko siellä hyvin juhlava meininki? Vai olisiko siellä harras tunnelma? Astuin sisään clubille viittä vaille yhdeksän viisi minuuttia ennen ensimmäisen esityksen alkua. Ystävällinen henkilökunta oli aulassa vastassa. Riisuin kenkäni ja takkini ja jäin odottamaan esityksen alkua.
Leather Sam Finland & Vilma Vallaton
Salissa patjalla makasi kippurassa valkeaan mekkoon pukeutunut nainen. VSTNSS Collective soitti hempeää ja herkkää musiikkia huilulla. Tunnelma oli juurikin lempeä, odottava ja intiimi. Kysyin vieressä seisovalta naiselta, että joko esitys alkaa. “Ihan juuri, pian”, hän vastasi. Huomasin käytävää pitkin mustan hahmon kävelevän varmoin askelin kohti salia. Hän oli varmasti sitoja. Henkilöllä oli kasvonsa päällä maski, joka näytti uhmakkaalta ja hallitsevalta. Kontrasti kaiken herkkyyden ja ilmassa leijuvan lämpimyyden välillä oli vahva. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sitoja avasi ensimmäisen köysinipun nostamalla sen ilmaan, heilautti kättään kuin kapellimestari nipun pudotessa nätisti lattialle ja aloitti köyden pujottamisen mallin ympärille jykevästi muttei väkivaltaisesti, oli selvää, että kuka tätä esitystä hallitsee.
Ennen esityksen alkua kiinnitin huomiota kynttilöihin sidonta-alustan vieressä. Ajattelin, että ehkä näytös sisältää myös palavan kynttilän sulan vahan kaatamista iholle. Olin oikeassa. Vaikka kuvassa vahan kaataminen saattaa näyttää rajulta, ei siihen taida kuitenkaan kuolla. Asiansa osaavien henkilöiden tekemistä oli ilo katsella. Toiminta oli selvästi harjoiteltua ja hallussa ilman epäröintiä. Vahaleikki sopi hienosti esityksen tunnelmaan, kun naamioitunut henkilö on sitonut toisen “avuttomaksi”. Tuntemuksia voinee vain arvailla, kun kehonliike on rajoitettu ja kuuma vaha alkaa tipahdella iholle.
Tutkiskelin esityksen aikana mm. mallin ilmeitä ja kehon reaktioita. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka kasvoista ja ilmeestä huomaa kokemuksen sekä luottamuksen sitojaan.
Tämä ei ole vain yhden henkilön peli, vaan molemminpuolista yhteistyötä. Annetaan ja otetaan yhdessä toinen toisellemme.
Olin myyty jo ensimmäisen esityksen jälkeen. Erittäin hienoa yhteistyötä ja kemiaa ihmisten välillä. Aitoa harrastuneisuutta, kontrasteja, tunteita, antautumista, ottamista, vastuuta. Yksinkertaisuutta, ihmisen monimutkaisuutta, taiteellisuuden moninaisuutta. Adjektiivien virtaa voisi jatkaa Tammerkosken verran.
Saara Kantanen & Nea
Toinen esitys oli Saara Kantasen & Nean. Tiesin Saaran olevan paljon kokenut sitoja, joten osasin odottaa hienoa esitystä myöskin hänen näytöksestään. Eivätkä odotukseni olleet lainkaan metsässä.
Saara on kaunis nainen. Hän on kuin luotu sekä köysien ympärille että köysiä sitomaan. Pitkät mustat hiukset, hyvin erottuvat lihakset ja verisuonet sekä mystiset tatuoinnit luovat mielikuvaa salaperäisestä läpi tuulen ja pilvien halkovasta köysittelijättärestä.
Kokeneemmat varmaankin jo ylläolevan kuvan perusteella voisivat arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Itselläni ei ollut tieto-taitoa ennakoida, joten en yhtään arvannut, että tässä näytöksessä mallia roikotetaan. Seurasin vaihe vaiheelta keskittyen katsomaan köysien käsittelyä, mikä oli oikein taidokasta ja sulavaa.
Siinä se nyt oli. Ihminen roikkumassa köysissä. Samalla tavoin tarkasti köysi kerrallaan sidottuna kuin Instagramin lukuisissa kuvissa. Metsästäjä-keräilijä oli saanut saaliinsa. Lainatakseni erään laulun sanoituksia:
I’m gonna live my life
No matter what, we party tonight
I’m gonna li-i-ive my life
I know that we gon’ be alright
Far East movement, justin Bieber – live my life
Nyt oli varmasti se hetki elää. Nyt oli hetki kokea ja tuntea.
Eikä esitys siihen päättynyt. Taidokkain ja turvallisin ottein Saara kiepsautti mallin pää alaspäin roikkumaan. Vaikka olen ihan noviisi näissä hommissa, tiedostan tämän vaativan runsasta kokemusta. Paljon vähemmälläkin sitomisella hermovaurion riski on todellinen, jos ei tiedä mitä tekee.
Sulavaa yhteistyötä on kiva katsoa. Ja siihen todellakin uppouduin molemmissa esityksissä. Ne eivät olleet vain pelkästään huippuhetken odottamista, vaan molemmat esitykset olivat progressiivisia alusta loppuun. Niillä oli omatulkintainen tarina. Esitykset olivat kuin hyvän trancemusiikin kappale – progressiivinen ja kehittyvä alusta loppuun: intro, built-up, drop, break, bridge, drop ja outro.
Mitä itse sain?
Kannatti todellakin lähteä köysibileisiin. Molemmat esitykset olivat aivan mielettömän hienoja. Kummassakin oli oma tarina. Esityksien katsominen oli rauhoittava kokemus. Katsoessa en miettinyt mitään muuta, koska keskityin vain seuraamaan taidokasta työskentelyä. Köysiesitys tarjosi niin monenlaista vivahdetta ja sävyä elämästä ja ihmisten välisestä yhteydestä, että jälleen kerran Tammerkosken voisi täyttää adjektiiveilla ja sivulauseen sivulauseella.
Lähdenkö seuraavan kerran katsomaan köysiesitystä? Aivan varmasti lähden.